tiistai 1. tammikuuta 2013

Alien 2 - Sulla terra

Alien 2 - Sulla terra

Ohjaaja: Ciro Ippolito ja Biagio Proietti   

Käsikirjoitus: Ciro Ippolito

Musiikki: Guido De Angelis ja Maurizio De Angelis

Valmistusvuosi: 1980

Valmistusmaa: Italia

Genret: Kauhu, Sci-fi


Tästä leffasta kai Neil Marshall sai innoituksen tehdä yhden parhaista eurooppalaisista kauhuleffoista, The Descentin (2005). Vuonna 1980 valmistunut enemmän tuotantopuolella hääränneen Ciro Ippoliton (alkuteksteissä Sam Cromwell) ohjaama pienenbudjetin sci-fihalpis on jonkinsortin jatko-osa Ridley Scottin menestykkäälle sci-fielokuvalla Alien-kahdeksasa matkustaja (1979), jossa ryhmä avaruusmatkaajia saa seurakseen odottamattoman uhan. Muuta tekemistä tällä ei siihen olekkaan kun nimi ja odottamaton uhka. Muuten ollaan kaukana avaruudesta saati Scottin luomasta hyytävästä tunnelmasta. Ippolito ohjasi tämän elokuvan yhdessä enemmän television puolella käsikirjoituksia väsänneen Biagio Proiettin kanssa ja teki itse käsikirjoituksen.

Alien 2 - Sulla terra on kertomus ryhmästä luolatutkijoita, jotka laskeutuvat luolastoon. Ryhmään kuuluvat mm. Thelma Joyce (Belinda Mayne), Roy (Mark Bodin) ja Maureen (Benedetta Fantoli). He kohtaavat syvällä luolastossa tuntemattoman uhan, ihmisten päähän pesiytyvän avaruusolennon. Tästä seuraa tiukkaa juoksentelua ympäri pimeän tippukiviluolaston. Veri lentää jonkin verran ja ihmiset pääsevät hengestään. Loppua kohden jännitys tiivistyy, mutta elokuvan ensimmäinen puolituntia on melko pitkäveteistä seurattavaa. Vaikkakin elokuvassa on omat heikkoutensa, on se silti melko brutaali tapaus. Harvoin saa elokuvissa nähdä pikkutytön muussaantuneita kasvoja tai tajuttoman ihmisen pään sisältä kuoriutuvaa avaruusolentoa. Täytyy sanoa että erikoistehosteet kyhännyt Donald Patterly on tehnyt uskomatonta työtä.

Elokuva on melko pienen budjetin teos jotenka ohjaaja Ippolito on joutunut paikoin improvisoimaan eikä joidenkin efektien tökeryys näy pimeiden luolien vuoksi. Lopussa oleva kohtaus on kuvattu suoraan Alienin sisältä, jotta säästytään aikaa ja rahaa vievien efektien tekemine. Silvio Fraschettin kuvaus on kaunista ja tippukiviluolissa on kivasti tunnelmaa, vaikkei yllä The Descentin tasolle millään tavoin. Vaikka kuvaus onkin siis loistokasta suurelta osin elokuvata, yksi tärkeä osa elokuvan erinomaista tunnelmaa on eittämättä veljesten De Angelis säveltämä synamusa, joka vie mennessään. De Angelisten luoma paikoin painajaismainen äänimaailma ja Fraschettin kuvaus takaavat, ettei elokuva vajoa pohjamutiin. Siinä on hitusen verran jämäkyyttä ja paikoin se onnistuu hitusen pelottamaan.

Näyttelijätyö ei nouse mitenkään korkealle tasolle. Naispääosassa nähdään rintansa näyttävä ja muutenkin sievä Belinda Mayne (katsomassani italiankielisessä versiossa äänenä kuullaan Fabrizia Castagnoli), joka ei tosin osaa näytellä pätkääkään. Lopussa menetin hermoni melkein kyseiseen naiseen järkyttävän kiljumisen vuoksi. Mark Bodinin (dubbaajana Luigi Diberti) osasi hieman paremmin näyttelyhommat, muttei hänkään mikään superstara ole. Muissa elokuvan rooleissa nähdään ihan keskitasoon jäävät Roberto Barrese, Benedetta Fantoli, Michele Soavi ja Judy Perrin. Ohjaaja Ippolito nähdään itse TV-studion ohjaajana. Ei tämä elokuva tarjoa mitään ihmeellistä näyttelyä, vaan paikoin julmaa gorea, kauniita tippukiviluolia, yhdet tissit ja mielenkiintoisen lopun. Keskikastin b-kalkkuna.

Mielenkiintoisena lisänä tässä voisi mainita että Scottin ohjaaman Alienin tuotantoyhtiö 20th century fox vaati Ippolitolta 10 000 Yhdysvaltain dollaria koska elokuvassa oli nimi Alien. Ippolito voitti oikeudessa sillä jo 1930-luvulla oli julkaistu romaani nimeltä Alien.

Pisteet: 2,5 / 5

L'ultima orgia del III Reich

L'ultima orgia del III Reich

Ohjaaja: Cesare Canevari

Käsikirjoitus: Cesare Canevari ja Antonio Lucarella   

Musiikki: Alberto Baldan Bembo        

Valmistusvuosi: 1977

Valmistusmaa: Italia

Genret: Trilleri, Sota, Romantiikka, Draama


Näin se vuosi 2013 aloitetaan. Elokuva nimittäin oli aitoa 70-luvun italoviihdettä, Cesare Canevarin ohjaama draama natsien keskitysleiristä. Odotuksia ei elokuva kuitenkaan onnistu lunastamaan ihan täysillä, mutta niljakasta kidutusta ja tissejä esitellään senkin edestä innokkaalle katsojalle. Tämä Natsileiri-genre on itselleni toistaiseksi melko vieras. Nähtyinä ovat vain Ilsa: She Wolf of the SS (Don Edmonds, 1975), La bestia in calore (Luigi Batzella, 1975), Love Camp 7 (Lee Frost, 1969) ja Salon Kitty (Tinto Brass, 1976). Näistä teoksista selkeästi eniten esille nousivat Batzellan La bestia in calore ja Brassin Salon Kitty.

Millainen elokuva siis oli tämä L´ultima orgia del III Reich? Canevarin ohjaus on vahvaa, mutta silti elokuvan käyntiinlähteminen on hidasta. Elokuvassa on myös aivan liikaa turhaa dialogia. Canevari on kirjoittanut elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Antonio Lucarellan kanssa, jonka kanssa on tehnyt yhteistyötä jo vuotta aiemmin, draamassa La principessa nuda (1976). Yhteistyö on sinällään ihan toimivaa, mutta kuten jo totesin, 96 minuuttista elokuvaa olisi voinut supistaa paikoitellen ja kunnon sleazya olisi voinut lisätä runsain puurokauhallisin sillä nyt elokuva jää jotenkin vajaaksi. Elokuvan ainoa kunnollinen seksikohtaus on kaukana Joe D´amaton ohjaamista Emanuelleista. Muuten tässä oli ihan kivasti sitä italo-sleazya mitä hainkin.

Elokuvan alku on aika ärsyttävän pitkäpiimäistä seurattavaa. SS-upseeri Conrad von Starker (Adriano Micantoni) matkaa autollaan pitkin maaseututietä ja taustalla kuullaan ääninauhaa tämän oikeudenkäynnistä. Sitten hän tapaakin sota-aikana tämän vankina olleen kauniin Lise Cohenin (Daniela Poggi). Tästä siirrytäänkin takauman kautta toisen maailmansodan aikaan ja eräälle keskitysleirille. Elokuvassa seurataan tämän nuoren juutalaisnaisen tulemista leirille ja joutumista muiden naisten joukkoon, jotka pakoitetaan toimimaan saksalaisten upseerien ja sotilaiden lihallisena viihdykkeenä. von Starker huomaa ettei Lise pelkää tämän kiduttamista ja alkaa tuntea intohimoa naista kohtaan. von Starkerin avustaja, naisvartija Alma (Maristella Greco) tulee tästä mustasukkaiseksi. Tästä alkaa taisto Condradin ja Lisen välillä, sillä Lise inhoaa tätä vanhaa miestä yli kaiken.

En voi olla nostamatta hattua Canevarille siitä kuinka niljakkaiksi hän on onnistunut saamaan natsit. Niissä on samaa kammottavuutta kun Mel Gibsonin The Passion of the Christissä (2004). Varsinkin Adriano Micantonin tulkitsema eversti von Starker on kammottava ihminen ja saa sellaisen lopun minkä ansaitseekin. Myös muissa natsi-rooleissa olevat kuten Fulvio Ricciardi, Domenico Seren Gay, Vittorio Joderi ja  Tino Polenghi ovat omissa osissa sellaisia saastaisia nilviäisiä ettei tosikaan. 21-vuotias Daniela Poggi tekee intohimoa puhkuvan roolisuorituksen nuorena Lisenä, joka joutuu pieksemisen ja pahoinpitelyn uhriksi. Elokuva oli myöskin Poggin uran ensimmäinen ja siihen suhteutettuna uskomattoman jämäkän roolityön tämä tekee. Myöhemmin hän on tullut tutuksi italialaisissa komedioissa. Maristella Grecon tulkitsema naisvartija Alma onkin naishahmona erinomainen, tietynlainen vastakohta Liselle. Hän pieksee ratsastuspiiskallaan kaikkia jotka sattuvan olemaan hänelle uhaksi, mutta kokee silti epämieluisan lopun. Antiniska Nemour ja Caterina Barbero ovat naisvankeina harmaaksi massaksi jääviä, mutteivat tee mitään superhuonoa työtä hekään.

Näyttelijäkalusto on ensiluokkaista englanninkielisestä dubbauksesta huolimatta. Varsinkin Robert Spafford on von Starkerin äänenä usein ihan pihalla kun Talitintti. Dubbaus on muuhun italotuotantoon verrattuna paljon huonompaa jostain kumman syystä. Dialogin kömpelyys ja dialogivetoisten kohtausten tylsyys saattoi pitkälle johtua juuri kädettömästä englannikielisestä dubbauksesta. Paikoin meinasin jopa nuukahtaa sen vuoksi. Olisikohan tämä olla yhtään raflaavampi teos italiaksi katsottuna? Enpä oikein tiedä. Mutta jos dialogi on tylsää jaarittelua, sleazya riittää omiksi tykötarpeiksi. Vahinko vain, sitä olisi voinut olla enemmänkin. Juuri se seikka pistää silmään kun ajattelee että tämä on Isossa-Britaniassa pahamaineisella Video-Nasty- listalla eli kiellettyjen elokuvien listalla. Siis kyllähän tässä on perversiä menoa ja muutama kohtaus ovat erinomaisia kuten kohtuaus, jossa Lise joutuu nuolemaan Condradin pistoolin piippua tai kohtaus, jossa nuori naisvanki pistetään liekkeihin ruokapöydässä. Myös erään naisvangin joutuminen sotakoirien suuhun, on niljakasta katsottavaa. Canevarin hovi-kuvaaja Claudio Catozzo (5 yhteistä elokuvaa) on tallentanut kauniita maisemia sekä vankileirin julman todellisuuden. Lähikuvat sätkivää naista purevista dobbermanneista on rankkaa katsottavaa, samaten isot orgiat, missä koulutettavat sotilaat raiskaavat onnettomia juutalaisnaisia. Kamera hyväilee taidokkaasti Daniela Poggin kauniita kasvoja tämän joutuessa von Starkerin kovakouraisten käsien viemäksi. Tähän kun yhdistetään Alberto Baldan Bembon uskomattoman maaginen soundtrack, joka paikoin tuo mieleen Riz Ortolanin säveltämän musiikin Cannibal Holocaustiin ja Ennio Morriconen kauniin Harmonica-teemaan Huuliharppukostajassa. Bembon musiikki vie toden totta mennessään, niin kaunista se on ja sitä voisi kuunnella vainka kuinka kauan. Yksi upeimmista sävelmistä soi rakastelukohtauksen sekä lopputekstien aikana. Kappale on Myriam del Maren esittämä Lise, jonka on kirjoittanut Ermanno Parazzini ja säveltänyt Alberto Baldan Bembo.

Vaikkakin elokuva onkin yksi parhaista katsomistani italialaisista vankileirikuvauksista, ei siinä ole ihan tarpeeksi sitä jotakin, mikä tekisi siitä parhaan. Nautittavia kohtuksia on paljon ja loppu on kylmän realistinen kaikessa kauneudessaan. Guido Chiappinin väsäämät erikoistehosteet ovat vakuuttavat, Alberto Giromellan tekemä vaatetus melko realisimiin pyrkivä, mutta paikoitellen Enzo Monachesin leikkaus on tönkönoloista. Katsomani versio oli tietääkseni 96 minuuttinen UnCut-versio, missä on kaikki väkivalta, alastomuus ja dialogi. Välillä elokuva löi värit häiritsevän väriseksi, mutta ei pitkäksi aikaa, joten katselunautinto ei lähtenyt. Kaikesta huolimatta oikein nerokas sotadraama.

Pisteet: 3 / 5

lauantai 8. joulukuuta 2012

HEI!

Ensi vuoden alusta tulen arvostelemaan tälle sivulle katselemiani elokuvia tarkemmin kun koskaan aiemmin.